Olen elänyt paratiisissa.
Ja tämä paratiisi oli juuri tässä - Virossa, Kahkvan kylässä Räpinan takana, Mikitamäen lähellä, pienellä, ihanalla maatilalla, jossa asuivat isovanhempani, joiden luona vietin kaikki lapsuuteni kesät. Keltainen talo peltojen keskellä, joki kaukaisuudessa, metsä kauempana ja naapuritilat ystävällisine naapureineen.
Tämä paratiisi oli kesätaivaan sininen ja ruohon ja metsän vihreä, auringon ja munatotin keltainen, isoäidin sunnuntaiesiliinan valkoinen, pionien punainen ja savusaunan musta, heinän ja ruusujen tuoksu, lehmänmaidon ja mansikoiden maku, kristallinkirkas kaivovesi ja kirkas tähtitaivas, lakkaamattomalla työllä rakennettu virolainen koti, josta virtasi loputon rakkaus. Se virtaa edelleen, vaikka isoäiti ja isoisä ovat jo kauan sitten poissa ja koti on uuden perheen koti.
Kaikki tulijat, menijät, ohikulkijat, ystävät ja eksyneet tuntemattomat olivat aina tervetulleita, portti avattiin kaikille, lihapata laitettiin tuleen vieraiden herkuttelua varten ja hyväsydämistä käytettiin apuna sekä voimalla että neuvoilla. Kenenkään hädänalaisen ei tarvinnut lähteä saamatta apua, kaikki yrittivät koko sydämestään olla tukena ja löytää ratkaisuja muiden ihmisten ongelmiin. Isoäidin huolenpito eläimistään, ympärillämme olevista asioista, erityisesti kukista, olisi luultavasti saanut jopa kivet kukkimaan. Vastineeksi hänen kukkansa kukkivat hullun lailla – pioneja ei voinut laskea ja ruusut tuoksuivat koko kesän. Erityisesti vaaleanpunainen ruusu, "Kuningatar Elisabet", joka oli upein ja kaunein. Isoäiti itse oli kuin internet-palvelin – mutta hän piti yhteyttä: kirjeiden virta perheelle oli taukoamatonta, kuin jossain Marquesin romaanissa. Päivän kohokohta oli kartanoon meneminen hakemaan postia ja vastaanottamaan viestejä muualta maailmasta.
Työtä tehtiin aamusta myöhään yöhön, suuremmat työt tehtiin aina ryhmissä, ja kylästä se, joka oli auttanut, tuli aina auttamaan. Kylässä oli vähän miehiä, aivan kuten nytkin, mutta 40-luvulla nämä miehet olivat hajallaan neljään ilmansuuntaan ja kadonneet, nykyään on rutto ja muita tauteja. Siksi isoisän voima, auttamisen halu ja kultaiset kädet olivat erityisen arvokkaita.
Jälkikäteen ajateltuna tuntuu kuin koko elämäni olisi ollut yhtä suurta pyörremyrskyä, koska isoäitini osasi jopa tehdä työnsä laulun tahtiin. Työ tehtiin niin luonnollisesti, niin ajatuksella, rationaalisesti ja tehokkaasti, että se oli yksinkertaisesti kaunista katsella. Millä majesteettisuudella isoisäni osasi halkaista puita – kuin se olisi ollut jonkinlainen rituaalitanssi, oikeuttaen olemassaolonsa maan ja taivaan välillä; ei yhtäkään tarpeetonta liikettä, jalat tukevasti maassa hartioiden leveydellä ja selkä, savustetun kinkun ruskeaksi ruskettunut, hiestä kiiltävä. Vielä tänäkin päivänä on lohduttavaa ajatella tällaista asennetta työhön, nähdä talojen romahtavan huolimattomasta rakentamisesta, teiden alkavan murentua ennen kuin ne ovat valmiita, ihmisten kuolevan yhteiskunnan välinpitämättömyyden vuoksi. On rohkaisevaa tietää, että on olemassa vaihtoehto, että erilainen elämä ja työskentely on mahdollista. Jopa syvimmässä pysähtyneisyydessä ihmisenä oleminen oli täysin mahdollista. Minulla on tämä kokemus, tämä muisto, ja haluan uskoa siihen. Minun on uskottava siihen kestääkseni.
Asuimme samassa paikassa yli viisikymmentä vuotta, ja ainoa roska oli kasa raunioita – muutama ruosteinen ämpäri, kilohaililaatikkoa ja vanhoja työkaluja. Pullot vietiin takaisin autokorjaamoon repussa, pakkaukset olivat paperia, teimme itse köyden lehmuksenkuoren alimmasta kerroksesta, käytimme sitä pakkausten, tomaattien ja minkä tahansa sitomiseen. Kaukalo, kori tai lasipurkki oli aina mukanamme tarvittaessa, ja olisi ollut ennenkuulumatonta tuottaa tonneittain roskaa väistämättömänä osana arkea. Tietenkin käytimme öljyliuskeesta valmistettua valoa, mutta se ei ollut oikeastaan sitä, mitä etsimme.
Torille mennessä talon oven eteen jätettiin luita – antamaan selkeä merkki tulijoille – kukaan ei ole täällä kotona, älkää etsikö niitä pelloilta tai niityiltä. Ihmiset eivät eläneet toistensa tai luonnon kustannuksella, eivät tuhonneet toisiaan, koska kilpailivat keskenään, eivät pelänneet toisiaan, emme edes riidelleet kenenkään kanssa, koska mummo oli niin kiltti kaikille. Hän ei koskaan tuominnut ketään tai mitään. Hänen siunaava kätensä liukui ystävällisesti kaiken yli ja herätti pienimmätkin pienimmät eloon. Ankarimpana tuomiona ihmisille, joilla oli hyvin rajoittunut elämänkatsomus, mummo sanoi hyvin hiljaa – elämä on kuin tuijottaisi pullistuvasta reiästä.
Kaikki tämä oli todellisuutta vain 25 vuotta sitten. Neuvostomiehityksen oloissa, syvän pysähtyneisyyden aikana, lapsella oli paratiisi maan päällä.....
He eivät koskaan käyttäneet ilmaisuja kuten turvallinen ympäristö, luova yhteiskunta, henkinen tasapaino, pedagoginen päättely, metodologinen abstraktio tai yhteisöllinen ristiriitaisuus, mutta lapsen kasvuolosuhteet olivat ihanteelliset. Lasta ei kasvatettu, lapsi kasvoi omillaan aikuisten seurassa. Raikkaassa ilmassa, liikkeessä, työssä, leikissä. Minulle annettiin vapaus kehittyä, puhdasta vettä ja terveellistä ruokaa, turvallisuuden tunne ja jatkuva hoiva, joka kumpusi vanhempieni läheisyydestä. Loputon rakkaus otettiin itsestäänselvyytenä. Minua pidettiin kuin linnunpoikasta untuvien ympäröimänä ja kaikki paha, kaikki ruma, kaikki väkivaltainen pysyi jossain kaukana, eikä koskaan kurottanut murskaamaan lasta.
Lapsen ei tarvitse tietää aikuisten maailmasta mitään, ennen kuin hän pystyy sietämään sitä, ennen kuin hän on tullut tarpeeksi vahvaksi ja täysikasvuiseksi, jotta pahat aikuiset eivät vahingoita hänen kehitystään. Surullisinta on katsella lapsia, joiden kustannuksella aikuiset elävät kompleksejaan - he vuodattavat huonoa tuuleaan, stressiään, perheriitojaan, työpaikan menetystä lasten päälle. Lasten, jotka eivät ole vielä oppineet käyttämään pantaa, on selviydyttävä salamanjohtimien roolista ja ratkaistava ongelmia, osallistuttava tehtäviin, jotka ovat aikuisten itsensä voimiensa ulkopuolella. Tämä on ilkeää, tämä on mahdotonta hyväksyä, enkä voi antaa neuvoja. Ja kun katson lapsiani, minusta tuntuu, että joskus he kasvattavat minua enemmän kuin minä onnistun kasvattamaan heitä.
Juhannusvalojen valossa juhannuspolkumme mutkitteli, kun vierailimme isoisäni veljien luona metsän halki, utuisen niityn poikki, kasteen peittämän ruohon läpi. Mikä kuu, mitkä sirkat, mikä päihdyttävän tuoksuva, lumoavan kaunis kesäyö. Sitä eivät pilanneet jonkun autoradiosta pauhaava musiikki, särkyneet pullot tai metsään kipatut roskakasat. Loppujen lopuksi eivät pienet vihreät miehet saastuta ojiamme, vaan me itse teemme sen, koska emme välitä lähimmäisestämme, emme vaivaudu ajattelemaan muita, emme kunnioita luontoa, lähimmäistemme rakkautta rauhaan ja hiljaisuuteen.
Vain rakkaus antaa ihmiselle
antaa siivet tai niiden puute pakottaa tekemään pahaa.
Ympärilläsi olevat ihmiset tekevät elämästäsi joko paratiisin tai helvetin, ulkoinen on aina toissijaista.
Oli suuri siunaus kasvaa tällä maatilalla.
Kumarran teille, esi-isieni hengille, ja käsi sydämelleni pannen kuiskaan rukouksessa – haluan kaiken takaisin, yksinkertaisen, inhimillisen ja turvallisen elämän täällä Virossa, kaiken yhteistyömme hedelmänä, jotta voimme elää jälleen paratiisissa, ei vain unissa, vaan myös todellisuudessa.
Isoäiti Marian ja isoisä Arturin kultahääpäivä
Kommentoi artikkelia Facebook-sivullaniKÄTTESAADAV (20.07.2026)